Vihreä kohina

Kevätkesän väri on vihreä. Ensimmäisiä viheraavistuksia on saatu jo ennen vappua, mutta jossain kohtaa toukokuuta maisema räjähtää vihreäksi muutamassa päivässä. Kohti kesää kasvu tuntuu vain yltyvän, ja jonain hetkenä huomaa, kuinka koivunlehtien vauvavihreä onkin jo hyvää vauhtia täysikasvuistumassa.

Kun joka puolella kasvaa ja vihertää, tarhurille tulee helposti tunne, että kevät karkaa käsistä eikä mihinkään oikein ehdi.

Tosiasiassa jotain on sentään ehditty. Saimme keittiötarhan kunnostetuksi ja kylvökset näyttävät itävän hyvää vauhtia. Talven katkomia tai kuivattamia tai muuten vain ränsistyneitä puiden ja pensaiden oksia on isot kasat odottamassa hakettajaansa. Kuistilla tomaatintaimet venyvät odottamassa hallanvaaran väistymistä.

Mutta kaikkea ei ehdi. Esimerkiksi ylitiheät päivänliljat taitavat jäädä tänäkin keväänä jakamatta. Ehkä sitten elokuussa? Tai ensi keväänä? Ja tuolla toisaalla jatkavat vuohenputket voittokulkuaan…

Kasvun ja tarhurin rajat

Koska tarhurilla on vain kaksi kättä ja rajallisesti aikaa ja voimia, kasvava vihreys tuntuu kaikkiallisuudessaan hallitsemattomalta, rajattomalta. Tosiasiassa rajaton kasvu rajallisessa tilassa ei tietenkään ole mahdollista. Vuodenkierto niin luonnossa kuin puutarhassakin – siis puutarhan elämä – perustuu kasvun ja kuihtumisen kiertokulkuun. Kun kuunliljat alkavat nousta maasta, scillat, kiurunkannukset ja muut ensikukkijat ovat jo ränsisistyneinä kypsyttelemässä siemeniään.

Yksittäiset kasvit kukoistavat ja kuihtuvat, mutta kasvaminen jatkuu.

Kasvu riippuu tietenkin olosuhteista: sateet, kuivat, kylmät, lämpimät määräävät sen kulkua. On aikaisia ja myöhäisiä keväitä, halloja ja helteitä. Yllätyksiäkin tulee. Olipa sellainenkin kesä (2018?), jolloin kolean alkukesän ja kylmän juhannuksen jälkeen alkoivat helteet. Kesä-heinäkuun vaihteessa sitten viimeiset narsissit ja ensimmäiset päivänliljat kukkivatkin komeasti rinta rinnan sävy sävyyn, mitä en muista aiemmin tapahtuneen. (Valitettavasti tuosta tilanteesta ei ole kunnollista kuvaa).

Tarhuri voi toki töillään ja toimillaan paljonkin vaikuttaa siihen, mitä missäkin kasvaa, mutta se, että mikään ylipäätään kasvaa, on lopulta mysteeri. Kuitenkin kasvua voi ohjailla, sitä voi ruokkia ja hillitä, ainakin johonkin rajaan asti. Vaikka olisikin vaikea osoittaa, missä nuo rajat sijaitsevat, suuriluuloisinkin tarhuri oppii pian, että kaikkivoipaisuus puutarhassa on harhakuvitelmaa.

Loppujen lopuksi kasvu, tuo merkillinen luonnonilmiö, on tarhurin ulottumattomissa.

Tasapainoilua

Jos kerran kasvuun ei tarhuria tarvita, onko hänen virkansa vain huolehtia siitä, että asiat puutarhassa olisivat niin kuin niiden tulisi olla – ja tuo ”tulisi olla” sijaitsee tarhurin silmissä ja mielessä. Tarvitseeko siis puutarha tarhuria vähemmän kuin tarhuri puutarhaansa?

En oikein usko. Puutarha tarvitsee tarhurinsa ollakseen puutarha. Jos puutarha jää oman onnensa nojaan, kasvu tietenkin jatkuu, se on selvää. Paikan puutarhamaisuus kuitenkin vähitellen hiipuu, ja lopulta joskus paikalla olleesta puutarhasta muistuttaa ehkä enää vain yksittäinen omenapuu koivujen ja pihlajien katveessa. Puutarha on hukkunut vihreään kohinaan.

Kasvukohinassa on paljon ennustamatonta ja oikullistakin, mutta täysin sattumanvaraista se ei ole. Tämän arkihavaintokin helposti vahvistaa. Kasvit kasvavat lajilleen tyypillisiin muotoihin ja muodostelmiin, joissa on loputtoman tuntuisesti variaatioita, mutta huomionarvoista on, että nuo variaatiot useimmiten pysyttelevät lajilleen tunnusomaisissa rajoissa. Siksi erotamme esimerkiksi männyn ja kuusen neulaset toisistaan.

Sama pätee ymmärtääkseni luonnossa laajemminkin. Olkoonkin, että esimerkiksi eri metsätyypit ovat ihmisen muotoilemia luokitteluja, se, että erilaisia metsiä on tyypiteltävissä, kertoo siitä, että jotain rajoja on oltava olemassa, vaikkemme osaisikaan hahmottaa, mitä ne ovat.

Vihreällä kohinallakin on järjestyksensä. Mikään ei kasva loputtomasti, ja useimmiten kasvu asettuu joihinkin raameihin. Tämän miellämme ”luonnon tasapainona.” Kasvun rajat ovat joustavia, muuttuvia ja syntyvät useiden tekijöiden yhteisvaikutuksesta. Ekologit ovat myös havainneet, että eliöyhteisöllä ei ole vain yhtä tasapainotilaa, vaan mahdollisia vakaita tiloja on useampia.

Ihmistoimilla on tietysti suuri vaikutus. Eräiden arvioiden mukaan lähes kaikki maapallon luonto on ainakin jossain määrin ihmistoiminnan vaikutuksen alaista, monin paikoin jo ammoisista ajoista alkaen. Nykyinen ihmisen ympäristövaikutus on tietysti omaa luokkaansa, ja luontokato on tästä kammottava esimerkki.

Ympäristömuutosten myötä on havaittu syntyneen myös uuden tyyppisiä ekosysteemeitä, sellaisia, joita ns. villissä luonnossa ei esiinny. En tiedä, onko tämä hyvä asia vai ei, mutta näin luonto näyttää joka tapauksessa toimivan.

Tarhuri ja hänen tarhansa

Vihreä kohina on myös puutarhan olennainen elementti. Vaikka onkin olemassa kivi-hiekka-puutarhoja, joista vihreä puuttuu jopa kokonaan, ne ovat poikkeus ja ääripää. – Suomalaisittainhan puhutaan puu-tarhasta: toisin sanoen elävien kasvien sekä tarhurin ja hänen toimiensa yhdistelmästä. Ajattelenkin puutarhaa eräänlaisena symbioosina. Symbioosissa molemmat osapuolet vaikuttavat toisiinsa, jopa hyödyttävät toisiaan, niin että tuloksena on jotakin, mitä ei muuten olisi.

Tarhuri kuokkii, kylvää, kitkee ja kastelee. Nämä ovat tuikituttuja keinoja vaikuttaa kasvuun ja sen etenemiseen; tästähän puutarhanhoidossa muun muassa on kysymys. Ollakseen oikeasti vastavuoroista symbioosiin täytyy kuitenkin kuulua liikennettä myös toiseen suuntaan.

Siispä: kuinka vihreä kohina vaikuttaa tarhuriin, hänen toimiinsa ja ajatteluunsa?

Ensimmäisenä tulee mieleen yksinkertaisesti tietyn ennustamattomuuden hyväksyminen. Ei voi olla varma, mikä milloinkin kannattaa, mikä ei. Vihreä kohina kuitenkin opettaa tarhuria: kokemuksen myötä kyky ennakoida paranee, ainakin hiukan.

Yhä enemmän yritän rakennella puutarhaamme ottamalla kohinan mukaan suunnitteluun, toimiakseni ikään kuin kohinan kanssa, en sitä vastaan tai vain oman pääni mukaan siitä huolimatta. Ajattelen, että puutarhalla ei ole yhtä ainoaa välttämätöntä olomuotoa. Kuten luonnonympäristöillä, puutarhallakin voinee olla useita mahdollisia tasapainotiloja, joissa tarhurin toimet ja vihreä kohina voivat liittyä toisiinsa tarhuria tyydyttävällä tavalla.

Puutarha voi olla myös sellainen, jota en ole vielä osannut ajatella.

Ainakin ajoittain tarhuri voi päästä osaksi vihreää kohinaa: heittäytyä virtaan ja antaa sen kannatella. Vihreä kohina on alati muuttuvainen, yhtä aikaa sama ja uusi. Tämän vuoksi vihreisiin hetkiin tarttuminen ja niiden ainutlaatuisuuden ymmärtäminen on eräs sellainen viisauden muoto, jossa puutarha voi tarhuriaan harjoittaa.