Vanhasta uutta, uudesta vanhaa

Olen hupsuna kaikenlaisiin vanhoihin asioihin. Siis tarpeeksi vanhoihin: eilinen sanomalehti tuskin jaksaa kiinnostaa, mutta uutiset kymmenen, kahden–kolmen–viidenkymmenen vuoden takaa herättävät jo uteliaisuuden – ja muistin. Tästä puhuttiin ja kirjoitettiin, nuo kuvat, nämä mainokset…

Vanhat esineet ovat kiinnostavia ja jotenkin ”hienoja”. Parhaimmillaan (pahimmillaan?) ne voivat olla suorastaan koukuttavia. Parasta tietysti on, jos niillä on edelleen jotain oikeaa käyttöä. Silloin ne ovat osa normaalia elämää eivätkä vain tilaa vieviä pölynkerääjiä.

Esimerkiksi 1960-luvun putkiradio on hieno kapistus. Jos laite toimii, mikään ei estä sen käyttöä alkuperäisessä tarkoituksessaan. Puuttuvat hifiominaisuudet voi mainiosti korvata nostalgiapisteillä. Muussa tapauksessa se soveltunee ainakin retrohenkiseksi sisustuselementiksi, ellei mitään innovatiivisempaa vaihtoehtoa tule mieleen. Vaikea sellaista on poiskaan heittää.

Kiinnostukseni kaikkeen vanhaan koskee tietenkin myös puutarhaa. Puutarhahistoriaan ja tyyleihin paneutuminen kuuluu aikuisiän pyrintöihini, mutta tiedonhalun pohjalla tuntuu olevan jonkinlainen nostalginen mielikuva suomalaisesta vanhasta maatiaispuutarhasta.

Vanhaan hyvään aikaan vuonna nolla

Henkilökohtainen nostalgianollapisteeni on jossakin 1960-luvun loppupuolella, toisin sanoen aikana, jolta alan muistaa asioita. Joskus alakoululaisena pidin itsestään selvänä, että asiat, jotka itse muistin tapahtuneen, olivat ”uusia”, sitä aiemmat, minulle kerrotut, puolestaan ”vanhoja”.

Niinpä vanhempieni 1967 rakennuttama talo puutarhoineen oli uusi, sillä muistan kun taloa rakennettiin. Kesämummola pihamaineen taas tuntui vanhalta. Sen rakennukset olivatkin tuolloin jo lähes satavuotiaita, mutta ennen kaikkea omasta näkökulmastani paikka oli ”aina” ollut olemassa.

Todellisuudessa isoäitini puutarha oli perustettu 1960-luvun alkupuolella, vain noin seitsemisen vuotta aiemmin kuin ”uuden” kotitalomme pihamaa. Eräässä vanhassa valokuvassa näkyykin, kuinka sittemmin valtaviksi kasvaneita omenapuita kuvan vasemmassa laidassa tuskin erottaa, ellei tiedä niiden olevan siellä.

Aika kultaa muistot ja muistimme on tunnetusti valikoiva. Jos haluaisin oikeasti yrittää kapseloida menneen maailman puutarhaamme, rehellisyyden nimissä tulisi kai ottaa koko paketti eikä poimia vain rusinoita pullasta.

1970-luvun alussa kesät tuntuivat ikuisilta: nurmi oli vihreää ja uimavesi lämmintä. Pieni lisämuistelu menneen kesäparatiisin tiimoilta nostaa kuitenkin mieleen muun muassa ympäristökysymyksiä, joiden muistan vaivanneen mieltäni jo tuolloin.

Kylätien penkalta ei saanut poimia ahomansikoita, sillä niissä sanottiin olevan autojen pakokaasuista peräisin olevaa lyijyä. Noiden mansikkapaikkojen lapsiturvallisuuteen vaikutti sekin, että heti kylän laidalta alkoi nopeusrajoitukseton tieosuus. Osuuskaupassa myytiin Täystuho-nimistä (!) ddt-valmistetta, ja muovisten kertakäyttötuotteiden mainostettiin edustavan ”nykyaikaisen elämän vaivattomuutta”. Jäteauto kippasi lastinsa lajittelemattomana käytöstä poistettuun soramonttuun, jonka viitassa luki Kaatopaikka.

Luonnonmukaisuus, kierrätys tai kestävä kehitys eivät olleet minkäänlaisia puheenaiheita.

Sen enempää kauhistelematta täytyy vain todeta, että ajat olivat toiset. Oli paljon sellaista, mihin ei ole mitään hyvää syytä palata. Sen sijaan tuosta puutarhasta peräisin olevat vanhat maatiaiskasvit haluan säilyttää, samoin kuin mielikuvat, joista nuo kasvit muistuttavat.

Sama vanha?

Vaikka joskus ajatus ajan pysäyttämisestä viehättääkin, puutarhan pysäyttäminen olisi hankalaa, ellei mahdotonta. Elävien kasvien kokonaisuutena puutarhaan kuuluu välttämättä muutos, vaikkakin useimmiten hidas ja vähittäinen. Jos haluaisin säilyttää puutarhan aivan samanlaisena, kaikkien hoitotoimien tulisi tähdätä alkutilan palauttamiseen – ja tällöin alkutilan tulisi olla tiedossa.

Erityisen hankalalta tuntuisi säilöä jonkun toisen puutarha. Silloin tarhurin tulisi mennä tämän toisen nahkoihin ja ajoittaisten väistämättömien uusimistarpeiden kohdalla yrittää miettiä, kuinka tämä joku toinen olisi asian ratkaissut. Historiallisten puutarhojen ylläpito olisi aivan oma taitolajinsa, enkä pyri sellaiseen omassa puutarhassamme.

En siis pyri säilömään historiaa, vaan pikemminkin jatkamaan sitä. Hankkiessamme kesäpaikan puutarha oli jo olemassa, vaikka vähäiselle hoidolle jääneenä se tuntuikin kaipaavan ”pientä laittoa”. Lienee veteen piirretty viiva, paljonko puutarhaa voi muuttaa, ennekuin siitä tulee toinen. Toki, jos kaikki lanattaisiin tasaiseksi ja aloitettaisiin alusta, tuloksena olisi epäilemättä toinen puutarha, vaikkakin samalla paikalla kuin entinen.

Ehkä lopulta samuus on tarhurin mielessä: niin kauan kuin muutokset ovat tarpeeksi pieniä ja hitaita, että syntyy jatkuvuuden kokemus ja puutarhan voi kokea samaksi. Ei kuitenkaan ole yhdentekevää millaisista muutoksista on kyse, sillä jotkut asiat tuntuvat tärkeämmiltä kuin toiset.

Jos puutarhastamme katoaisivat ruusut ja perennat ja jos kumpuilevan ja monilajisen luonnonnurmikon tilalla olisikin virheettömän tasainen edustusviheriö muotoon leikattuine pensaineen, paikka alkaisi tuntua vieraalta.

Seitsemän kesää pihalla

Yhtä ja toista muuta sen sijaan on tapahtunut. Paikalla olleet vanhat perennaistutukset olen yksi kerrallaan kaivanut ylös ja istuttanut uudelleen, täydentänyt ja laajentanut niitä, sekä perustanut muutaman uudenkin penkin. Myös keittiötarha marjapensaineen kuuluu viime vuosien aikaansaannoksiin. Pari pientä omenapuuta kuoli erään menneen talven seurauksena ja ne piti poistaa. Niiden tilalle istutin ruusuja; siirtelin vanhoja ja lisäsin jokusen uuden.

Kolmesta pienestä juhannusruususta on seitsemässä vuodessa tullut yksi iso. Runsaasti juurivesoja tekevät pensaat ovat kasvaneet yhteen ja niiden leviämistä edelleen alkaa olla syytä niittämällä rajoittaa. Sen sijaan viime kesänä merkkipäivän kunniaksi istuttamani ruusut ovat vielä aika lailla lähtökuopissaan. Kuiva kevät yhdistettynä poissaoloomme ei varmastikaan edistänyt niiden asiaa, mutta nyttemmin sateet ovat innostaneet niitä tekemään uusiakin versoja.

Tietenkään kaikki ei vain kasva ja kohene. Niin sanottua luonnollista poistumaa ja muita epätoivottuja muutoksia tapahtuu yhtä lailla.

Pihan laidassa kasvanut jättimäinen kuusi alkoi kuivua pystyyn ja turvallisuussyistä se piti lopulta kaataa. Sen jättämä aukko tuntui ensi alkuun todella suurelta, mutta vähitellen muuttuneeseen tilanteeseen on tottunut. Lisäksi kuusen varjossa sinnitellyt juhannusruusu on herännyt aivan uuteen eloon.

Isosta ukonkellojen kasvustosta tuvan ikkunan alla oli kesäkuussa vain rippeet jäljellä, kun peurat söivät sen mitä myyriltä oli jäänyt. Yritin pelastaa mitä pelastettavissa oli, mutta ensiavusta huolimatta pihan paraatipaikka odottaa edelleen perusteellisempaa kohennusta.

Kaikesta edellä kerrotusta huolimatta puutarhamme tuntuu olevan olennaisesti sama kuin 2017, jolloin asetuimme tänne ensimmäistä kertaa. Suurin syy tähän on varmasti se, että kaikki rakennukset olivat jo olemassa, eikä maisemassakaan ole tapahtunut isoja muutoksia. Lähistöllä tehdyt avohakkuut eivät onneksi näy pihallemme, vaikkei niistä voikaan olla tietämättä.

Paikan muokkaaminen on varmasti muokannut myös meitä. Olemme tottuneet olemaan täällä ja sovittaneet olemistamme paikan tarjoamiin kehyksiin. Yhtä ja toista vanhaa on säilynyt muutoksista huolimatta ja ennen kaikkea: ”paikan henki”, mistä kaikesta se sitten muodostuukaan, on yhä sama.