Valon ja puutarhan kuvia (4)

Onko kuvillasi tarina? Monikin valokuvausaiheinen sivusto neuvoo, kuinka kuvilla kerrotaan tarinaa (story). En tarkoita nyt kertomuksia siitä, kuinka kuvat on otettu, vaan kuvien itsensä kertomaa tarinaa.

Itse en ole erityisen tarinaorientoitunut, enkä osaa sanoa, onko kuvissani tarinaa. En edes tiedä, haluanko varsinaisesti ”kertoa” kuvillani mitään. Ehkä kysymys on lopulta vain sanavalinnasta: mielestäni kyse on ennemminkin näyttämisestä kertomisen sijaan.

Kuva näyttää kohteen, tilanteen, valaistuksen – jotain, minkä toivon olevan katsomisen arvoista.

Tarina voi sitten syntyä katsojan mielessä, jos on syntyäkseen.

Yritän kuitenkin hahmotella, mistä kuvien tarinallisuudessa voisi olla kysymys, vaikka lopullista selitystä en uskokaan löytäväni. Keskityn tässä yhteydessä realistisiin, ”oikeasti otettuihin” kuviin, joita ei ole voimakkaasti käsitelty ja joiden tarkoitus ei ole huijata katsojaa.

Kohteet ja taustat

Tarina on jotain, mikä on valittu kerrottavaksi. Jollekin on jossakin joskus tapahtunut jotain, joka kannattaa kertoa. Tarinassa on henkilöitä tai toimijoita, todellisia tai keksittyjä, ja tarina tapahtuu jossakin ympäristössä, joka sekin voi olla todellinen tai kuviteltu.

Myös valokuvalla on subjekti, kohde, jolla puolestaan on jokin tausta tai ympäristö. Ympäristö voi joskus olla niin neutraali, ettei sitä tule edes ajatelleeksi, kuten esimerkiksi passikuvassa. Samantapainen tilanne on kasvin tai muun luontokappaleen ”muotokuva”: lähikuva, jonka tausta on niin epäterävä, että kuva tuntuu näyttävän vain kohteensa.

Toisissa kuvissa taas tausta on olennainen. Halutaan esimerkiksi näyttää kohde luonnollisessa ympäristössään tai vaihtoehtoisesti jossain todella omituisessa paikassa. Kohde voi sulautua taustaansa kiinnostavalla tavalla, tai kohteen ja taustan kesken voi olla jokin erityinen vastakohta.

Joskus taas saattaa olla vaikea sanoa, mikä kuvassa lopulta on taustaa, mikä ”varsinaista aihetta”.

Tapahtumisen aika

Tarina sisältää myös tapahtumia. Kun jotain tapahtuu, jokin muuttuu ja tämä muuttuminen kestää jonkin aikaa, vaikka lyhyenkin hetken. Tarinalla on siis ajallinen ulottuvuus: on ensin ja on sitten. Klassisen mallin mukaan kertomuksella on alku, keskikohta ja loppu.

On helposti ajateltavissa, kuinka kuvasarja esittää kertomuksen. Jos kuvasarja on riittävän tiheä, syntyy video. Mutta voiko yksi valokuva, joka on ehkä sadasosasekunnin silmänräpäys kohteestaan, kertoa tarinaa? Kuvassahan nähdään vain yksittäinen hetki, pysäytetty tilanne.

Yksittäinen tilanne voidaan toki myös sanallisesti kertoa: ”Sataa.” En ole varma, voisiko tätä kutsua minimuotoiseksi tarinaksi. Kuitenkin, kun kuulija – esimerkiksi tarhuri – suhteuttaa kyseistä tilannetta koskevan tiedon aikaan ja paikkaan, hän tulee täydentäneeksi lakonisen ilmoituksen ainakin hiukan kertomuksen kaltaiseksi: ”Ei ole satanut kuukauteen, nyt vihdoin sataa. Jos sade jatkuu, puutarhaa ei tarvitse kastella.” 

Nyt tapahtumalla on ympäristönsä sekä menneisyys, nykyhetki ja tuleva, minkä lisäksi sillä on vaikutuksensa tarhurin toimintaan tai aikomuksiin.

Ehkä mieli toimii samankaltaisesti myös yksittäistä kuvaa katsellessa? Kuva näyttää, kuinka jotain on jo tapahtunut, juuri tapahtuu tai odotetaan tapahtuvaksi.

Olotiloja

Voi myös olla, ettei kuvassa tapahdu mitään. Kuva vain näyttää olotilan. Eräs esimerkki tästä ovat maisemakuvat, varsinkin sellaiset, joissa ei ole ihmisiä, eläimiä tai muita liikkumiskykyisiä olioita. Otokset yksittäisistä luonnonmuodostelmista ja erilaiset asetelmakuvat kuuluvat tähän samaan kategoriaan.

Kuvaa katsellessani huomaan kuitenkin alkavani esittää kysymyksiä. Ovatko lohkareet kalliolla jääkauden jäljiltä? Vai onko joku ne paikalle tuonut? Kuka? Miten? Miksi?

Kysymykset kohdistuvat myös ympäristöön: Missä kuva on otettu? Milloin? Näyttääkö paikka vielä samalta kuin kuvassa vai ovatko asiat jo muuttuneet? Ja niin edelleen.

Alan siis sijoittaa kuvaa paikkaan ja aikaan, arvelemaan ympäristöä ja kuvanottohetken mahdollisia menneisyyksiä ja tulevaa. Jotain tarinan kaltaista näyttäisi olevan muotoutumassa kuvan ympärille sen enempää yrittämättä. 

Luomukertomus?

Puhutaanpa kuvien yhteydessä sitten tarinasta tai näyttämisestä, kyse on mielikuvien muodostumisesta: kuvat ruokkivat mielikuvitusta. Kuvaajan onkin syytä pohtia, millaisia eväitä asettaa tarjolle, millaisia ei.

Olen kirjoittanut kannattavani valokuvissani luomuestetiikkaa. Kuvaan luonnonvalossa, pyrin luonnolliseen vaikutelmaan, muokkaan kuvia hyvin maltillisesti. Sanottu pitää paikkansa, mutta mitä ”luonnollisuus” lopulta tarkoittaa tässä yhteydessä?

Jos luonnollisuus ymmärretään keinotekoisuuden vastakohtana, valokuvaus ei voi olla luonnollista. Valokuvaus on keino tehdä kuvia, eivätkä kameran digitaaliset jatkeet suinkaan vähennä tätä keinotekoisuutta. Jätän tekniset välinepohdinnat nyt kuitenkin syrjään ja keskityn kuvien sisältöön.

Vaikuttaa siltä, että luonnollisuus tosiasiana ei ole sama kuin luonnollisuus tyylinä. Tosiasiallisella luonnollisuudella tarkoitan sitä, miten asiat ”luonnostaan” ovat, ilman että niihin tarkoituksellisesti puututaan.

Nurmikolla tuhannen solmussa kiemurteleva kasteluletku, keko pari päivää sitten kitkettyjä rikkaruohoja tai sekalainen joukko tyhjiä taimiruukkuja seinustalla ovat tarhurinelämään kuuluvia arkipäiväisyyksiä, joita normaalioloissa tuskin edes tulee huomanneeksi. Samoin pensaan juurella iloisesti kenollaan oleva kirkasvärinen kastelukannu saa rauhassa olla niillä sijoillaan, kunnes sitä tarvitsee johonkin.

Puutarhakuvat harvoin näyttävät tätä todellisuutta. Tämä pätee myös omaan blogiini. Yllä mainitun kaltaiset asiat voivatkin puutarhakuvassa tuntua hyvin häiritseviltä. Ne tuntuvat olevan jotain ylimääräistä, asiaankuulumatonta, sotkua.  Ne tuntuvat tyylirikkeeltä. Ne – kirjaimellisesti – eivät sovi kuvaan.

Luonnollisuus, ”luonnonnäköisyys”, on myös tyyli, siis esteettinen ilmiö. Luonnollisiksi koetut kuvat ovatkin usein tarkoin harkittuja. Niiden aiheet, taustat, kuvakulmat, rajaukset ja tarkennukset on mietitty huolella. Ja ennen kaikkea kuvista on siivottu pois yhtä ja toista: kaikkea ei näytetä.

Tällaiset puutarhakuvat tuntuvat seuraavan sitä luonnonkuvauksen pitkää perinnettä (muitakin perinteitä on!), jossa luonto halutaan näyttää tai siitä kertoa idealisoidussa muodossa. Tällainen luonto on aina puhdas, villi ja kaunis, jopa ylevä, ja ainoastaan sellainen. Luonto ei ole – se ei saa olla! – sotkuinen, raadollinen eikä ruma.

Kuitenkin luonto on kaikkea tätä: sekä villi ja kaunis että raadollinen ja ruma.

Kaikenlaista kauneutta

Esteettisesti kauniissa kuvissa ei tietenkään sinänsä ole mitään pahaa. Ainakin itse pidän sellaisista, jos kohta kaipaan kuviin myös tiettyä särmää. Toisaalta hyvin monenlaiset asiat voidaan nähdä ja kuvata kauniina, omanlaisinaan.

Luonnonkierron ymmärtäminen auttaa näkemään monenlaista kauneutta myös kesän huippukauden ulkopuolella. Muun muassa kasvien kuihtuminen syksyllä kuuluu puutarhassa asiaan, eikä niitä tarvitse siivota pois näkyvistä, ainakaan heti syksyllä. Luonnon moninaisuutta voi ihmetellä puutarhassa kasvukauden jälkeenkin. Sen kauneuden huomaa kyllä, kun malttaa katsoa. 

Juuri siksi, että kuvat eivät kerro kaikkea, kuvaajan lienee syytä joskus pysähtyä miettimään myös omien kuviensa kertomaa. Kuvien näet sanotaan kertovan yhtä paljon kuvaajasta kuin kohteestaan.