Talven alla

Vuodenvaihteen jälkeen saadaan vielä pitkään odottaa talven kääntymistä kohti kevättä. Vaikka talvipäivänseisauksesta on jokunen viikko, tuntuu, että talven sydän on vasta saavutettu.

Puutarhassa kaikki on jäässä. (No, en tiedä, mitä routarajan alapuolella tapahtuu, ja lumen suojissa myyrät taitavat rauhassa tehdä töitään…) Kun kesällä jokin puutarhassa odotettu tapahtuma, esimerkiksi suosikkiruusun kukinta on ohi viikossa, jopa muutamassa päivässä, sydäntalvella ei tunnu tapahtuvan juuri mitään pariin kuukauteen.

Toki kysymys on sekin, mikä katsotaan ”tapahtumaksi”. Talvellakin aurinko nousee ja laskee, kuu kiertää radallaan ja säät vaihtelevat.

Mutta mikään ei kasva.

Pysähdys.

Aika on nyt

Ajan kulku, tai oikeammin ajan kulun tuntu, riippuu tapahtumisesta. Jos mikään ei muutu, aika tuntuu pysähtyvän. Aikakokemuksen välineitä ovat odotus ja muisti: ajan kulussa on kyse myös kaikesta siitä, mikä ei ole nyt.

Puutarhuri-taidefilosofi Mara Miller pohtii puutarhaa ja aikakokemusta perusteellisesti esseessään Time and Temporality in the Garden. Hän viittaa muinaisten kreikkalaisten jaotteluun kahdentyyppisestä ajasta: on Kronos ja Kairos. Kronos on kellon ja kalenterin aikaa: vuorokaudessa on 24 tuntia, tunnissa 60 minuuttia ja niin edelleen.

Kairos taas sisältää ajatuksen tietyn ajankohdan soveltuvuudesta johonkin tarkoitukseen tai toimintaan. Tarhurille tällaisia oikean hetken aprikointeja tulee tuon tuostakin. Milloin esimerkiksi on oikea aika istuttaa tomaatintaimet avomaalle? Kalenterista näkee, milloin kesäkuu alkaa, mutta ei päivää, jolloin viimeiset hallat ovat ohitse. Sen voi tietää vain kokemuksen perusteella: seuraamalla säitä ja muita merkkejä ympäristössä tarhuri vähitellen oppii arvioimaan ”oikeita aikoja” jonkinlaisella tarkkuudella. Silti luonto voi aina yllättää.

Aikakokemus tai -tuntemus on kuitenkin vielä paljon monipolvisempi kysymys. Tekisi mieli huomauttaa ajan olevan suhteellista puutarhassakin, mutta on heti syytä tarkentaa, ettei kyse ole ajan fysikaalisesta suhteellisuudesta. – Ajatus mustan aukon reunalla sijaitsevasta avaruuspuutarhasta on kieltämättä kiehtova, mutta nyt en kirjoita scifi-fantasiaa.

Sen sijaan tarkoitan suhteellisuudella aikakokemuksen tiettyä subjektiivisuutta sekä sitä, että ajan kokeminen on suhteessa moniin muihin asioihin monimutkaisella tavalla.  

Ikuinen nyt…

Miller kirjoittaa, kuinka toisinaan tulee hetkiä, jolloin puutarhassa on ”kaikki kunnossa”. Toisin sanoen kasvit kukoistavat ja asiat ovat muutenkin tarhurin mielen mukaisesti oikealla tolalla. Tällöin voi syntyä tuntemus ajattomuudesta, eräänlaisesta paratiisillisen muuttumattomasta nyt-hetkestä. Suomen oloissa tämä voisi tarkoittaa esimerkiksi kokemusta arkkityyppisestä loputtomasta kesäpäivästä.

Tämä on tietysti illuusio, joka kestää vain joitakin hetkiä. Tästä huolimatta kuvatun kaltainen kokemus, täydellisen nyt-hetken ajattomuudesta on merkityksellinen kaikessa paradoksaalisuudessan. Että voi unohtaa ajan kulun samalla tietäen tuon hetken olevan pian ohitse.

Miller päätyy pohtimaan, olisivatko puutarhat jotenkin erityisen otollinen ympäristö tämän tapaisten nyt-kokemusten syntymiselle. Hän ehdottaa, että puutarhan jatkuvien pienten ja isompien muutosten tarkkailu tekee meistä tietoisempia itsestämme tarkkailijoina, katselijoina, kokijoina. Jatkuvasti muutoksen alaisena oleva puutarha muodostaa vastakohdan ja eräänlaisen taustan kokemukselle itsestämme (suhteellisen) pysyvänä havaitsijana: olemme se-joka-katsoo.

…ja ikuinen kiertokulku

Jos edellä kuvattu koski illuusiota ”ikuisesta pysyvyydestä”, puutarhassa (ja luonnossa) voi yhtä lailla kokea myös ”ikuisen jatkuvuuden” esimerkiksi vuodenkierron muodossa. Tähän liittyy luottavainen odotus sitä, että vuodenkierron mukanaan tuoma kasvamisen, kypsymisen, lakastumisen ja horroksen kierto jatkuu. Tämän kierron mukana jatkuu myös kaiken sen olemassaolo, mikä kasvaa, kypsyy ja lakastuu – kasvaakseen seuraavana keväänä taas uudestaan. Siksi ajatus viimeisestä keväästä onkin ahdistava: ettei uutta kasvua enää tulisi…

Yllä olevan kaltainen jatkuvuuden kaipuu liittyy sekä puutarhan luonto- että kulttuuriulottuvuuksiin. Olla mukana jossakin itseä suuremmassa ja pitkäikäisemmässä kokonaisuudessa, siitä on kysymys. Tämä tuo tiettyä juurevaa jonnekin kuulumisen tunnetta, juuri sellaista tarhurin omajuurisuutta, josta olen aikaisemmin kirjoittanut.

Pitkään jatkumoon kuuluminen luo myös tietyn velvoitteen. Voin muokata puutarhaa mieleisekseni, mutta samalla minun on myös huolehdittava maasta, jota tarhuroin, ettei se olisi ainakaan nykyistä huonommassa kunnossa sitten, kun oma tarhurinkierrokseni joskus aikanaan väistämättä päättyy.

Jatkuvuuden ja katoavaisuuden kiertokulku ei ollut menneiden vuosisatojen tarhureillekaan vieras. Miller ottaa esimerkin historiasta. Renessanssipuutarhoissa ja myöhemmin myös englantilaisissa maisemapuutarhoissa (jotka puolestaan olivat italialaisten renessanssipuutarhojen uudelleentulkintoja romantiikan aikakaudella) olennainen elementti olivat veistokset antiikin myyttisistä hahmoista. Katsojan oletettiin tuntevan antiikin kertomukset, ja usein ne muistuttivat inhimillisestä kuolevaisuudesta: meillä kaikilla on aikamme.

Puitten aika on pitkä

Miller kiinnittää huomiota siihen, kuinka puutarhanhoidolle on ominaista erilaisten pitkän ajan odotteiden muodostuminen. ”Pitkällä ajalla” hän tarkoittaa esimerkiksi vähintään vuosikymmenen mittaisia, yhden kasvukauden moninkertaisesti ylittäviä ajanjaksoja.

Perusesimerkki pitkän ajan odotteista puutarhassa on puiden istuttaminen. Isotkin puut ovat joskus olleet taimia, jotka puolestaan ovat itäneet siemenestä (pistokastaimia lukuun ottamatta). Oikeasti aikuiset puut ovat ihmisen näkökulmasta ylisukupolvisia; niiden kasvuun menee vuosisata tai ylikin.

Erään tuttavani pihalla kasvaa kuusisataavuotiaaksi arvioitu tammi. Tiedossa ei ole, oliko terhon kätkenyt maahan tuuli, lintu, orava vai ihminen, mutta huimaavaa on ajatella, että tuo puu on ollut hyvässä kasvussa jo silloin, kun Olavinlinnaa alettiin 1400-luvulla rakentaa. Helsingin kaupunki perustettiin vasta seuraavan vuosisadan puolivälissä…

Omat pihapuumme ovat paljon nuorempia, alle satavuotiaita. Ne ovat silti vanhempia kuin me, ja varsinkin: toistaiseksi lyhyen historiamme ajan nykyisessä kesäpaikassamme nuo puut ovat aina olleet isoja. Tiettävästi kesäpaikkamme vanhin puu, vaikkakaan ei elävä, on tuvan jyhkeä kurkihirsi. Se lienee kaadettu 1800-luvun puolivälissä, ja aikana, jolloin metsiä ei lannoitettu, on yli 60 cm läpimittaan kasvaminen täytynyt viedä vähintään vuosisadan.

Luonnon kello on hidas, ja erityisen hitaasti se tuntuu käyvän tammikuisessa puutarhassa. Vielä ei taida edes kannattaa käydä kevättä odottamaan, vaikka tiedänkin sen olevan tulossa. Voi vain asettua talvisen puutarhan aikaan, jossa tuskin mikään tapahtuu nopeasti.

Ehkä juuri pysähtyminen auttaa huomaamaan hetkiä, joiden arvo on niiden ohimenevässä kauneudessa?