Peuroja, ampiaisia ja ikäviä ajatuksia

Luonnonmukaisuuden ajatusta on helppo kannattaa. Aivan erityisen helppoa se on mukavasti nojatuolissa istuen kirja ja kahvimuki kädessä.

Myös näädän, ketun tai ilveksen tapaaminen pihapiirissä – näin tapahtui menneenä kesänä – ilahduttaa luonnonystävää: luonto on täällä.

Monimuotoisen puutarhan monimuotoiset asukkaat hyödyttävät ympäristöä monin tavoin. Juuri ne tekevät ympäristön eläväksi. Elääkseen niiden pitää kuitenkin syödä, liikkua, pesiä ja puolustaa reviiriään, mikä ei aina olekaan tarhurin mieleen.

Tarhurin luonnonmukaisuuden todellinen kannatusmittaus tapahtuukin vasta sitten, kun luonto tulee tarpeeksi lähelle.

Asumuksia

Luontokappaleiden asumuksista pikkulinnunpesät lienevät sympaattisimmasta päästä. Piharakennuksen kuistin yläorren päällä on useina kesinä pesinyt haarapääsky. Kyseisellä kuistilla ei juuri oleskella ja ajoittaiseen läpikulkuun pesän asukkaat näkyvät tottuneen hyvin. Pääskyt väistävät ihmisiä, mutta ruokintaliikenne jatkuu heti kun muukalaiset ovat poistuneet etäämmälle.

Sen suurempaa harmia pääskyistä ei ole kuin että luontaisen ravinnonkierron vuoksi kuistin lattia on suojattava. Viime kesänä pääskyt kasvattivat kolme poikuetta, joten kakkapahvi oli tarpeen juhannuksen alusviikolta elokuulle.

Ihmisasukkaiden kannalta suunnilleen samanlainen tapaus on rastaanpesä halkopinossa tai ruusupensaassa. Hiukan varovaisuutta ja pesimärauhan huomioon ottamista vaaditaan, mutta varsinaista haittaa pesintä ei yleensä aiheuta. Linnunpöntöt puolestaan on alun alkaenkin sijoitettu niin, että rauhanomainen rinnakkaiselo siivekkäiden kanssa on mahdollista.

Poikueen lentoonlähtöä on aina viehättävää katsella, mutta toisinaan elämä linnunpönttöjen ympärillä muistuttaa myös luonnon ankarammista piirteistä. Kirjosieppo voi kookkaampana hätistää tiaiset tiehensä ja vallata pöntön, ja käpytikka voi tyhjentää koko pesän poikasista.

Muurahaisia löytyy monenkin kiven alta, mutta tarhurin kannalta ne ovat yleensä varsin harmittomia. Niiden pesimäpuuhat viljelylaatikossa ovat astetta kiusallisempia. Kasveista muurahaiset eivät ole kiinnostuneita, mutta pesän tiuha käytävistö voi kuivattaa kasvualustaa ja salaatintaimet saattavat peittyä kekorakennelman alle. Toisaalta voi ainakin toivoa, että murkut pitäisivät muita ötököitä kurissa.

Sen sijaan ampiaisten asumuksen tarhuri saa hyvin nopeasti tuntea nahoissaan. Toistaiseksi en ole niiden pesiä hävittänyt, ainoastaan lykännyt kiireettömiä puutarhatöitä syyskylmille. Olen kuitenkin varma, että jos pesä sijaitsisi tarpeeksi kriittisessä paikassa, esimerkiksi saunan portaiden alla, reviirikiista johtaisi tarhurin puolelta hyvinkin koviin otteisiin.

Se on syöty

Puutarhan asujainten on tietenkin syötävä elääkseen. Monet pikkulinnut elävät puutarhan hyönteisfaunalla, mitä tarhuri seuraa ihan mielikseen, mutta kasvinsyöjät ovatkin toinen juttu.

Ukonhattu on tunnetusti hyvin myrkyllinen, mutta niin vain kirvat ovat kansoittaneet niidenkin versoja monena kesänä. Muuttunevatko kirvat itsekin myrkyllisiksi, koska niillä ei näytä olevan ketään saalistajaa? Ötökkätieto-sivusto vahvistaa arveluni ja kertoo myös, että kuiva ja aurinkoinen kasvupaikka on kirvoille erityisen otollinen. Tämä selittäisi sen, mikseivät kirvat viihdy puolivarjoisan paikan ukonhatuissa.

Keittiötarhan mullassa majailee isoja valkoisia turilaan toukkia. Hyönteiskirjan mukaan heinäkasvien juuret ovat niiden pääravintoa, mutta luulin niiden löytäneen perunamaalta ja porkkanapenkistä parempia juuria, sillä syömäjälkiä löytyy säännöllisesti. Joskus peruna on syöty lähes ontoksi. Epäilin myös myyriä, mutta silloin pitäisi löytyä myyränkolojakin. Nämä tihulaiset liikkuvat huomaamattomammin.

Sittemmin huomasin erehtyneeni syyllisestä: perunasta.fi-sivuston kuvat etanoiden syöntijäljistä näyttävät kovin tutuilta.  

Sen sijaan ei ollut epäilystäkään, ketkä olivat asialla, kun toissa kesänä vesimyyrät majoittuivat erään kukkapenkin alle. Loukuista ja muista häätämisyrityksistä huolimatta jälki oli tarhurin näkökulmasta varsin lohdutonta. Monet vuodet rehevästi kasvanut ukonkellokasvusto harveni verso kerrallaan. Parikin kertaa olin todistamassa, kuinka rapina kasvustossa johti tukevavartisen kasvin kaatumiseen, minkä jälkeen verso katosi maan uumeniin.

Ehkä turhauttavimpia vierailijoita ovat peurat. Ne ovat pelottomia, oppivaisia ja vaikuttavat loputtoman nälkäisiltä. Ne syövät aivan kaikkea. Kuunliljat ja kurjenpolvet tuntuvat olevan niiden erityisherkkua, mutta myös tuijat (ks. tämän jutun pääkuva) ja juhannusruusut ovat saaneet osansa. Jopa ukonhattuja oli maisteltu – saikohan asiaosainen edes vatsansa kipeäksi?

Lisäksi niillä on kaikki maailman aika. Ne voivat tulla yöllä tai päivällä, aina silloin kun emme ole paikalla. Lisäkierroksia ärsytykseen tuo se, että tavallisin vieras, valkohäntäpeura, on haitalliseksi luokiteltu vieraslaji. Toisaalta: jos asialla olisi kotimainen hirvi, jälki tuskin olisi sen kauniimpaa.

Niin tai näin, vaikka kuinka ajattelen luonnon kiertokulkua ja ravintoverkon moninaisuutta, en pysty näkemään tyveen asti syödyissä liljoissa tai rangoiksi jääneiksi sireeninoksissa mitään kaunista.

Sen sijaan reaktioni ovat hyvin primitiivisiä: tämä on meidän puutarhamme ja nämä ovat meidän kasvejamme! Aitaamisen ja muiden tavanomaisten torjuntakeinojen pohtimisen lisäksi huomaan alkavani hautoa yhtä epärealistisia kuin kostonhimoisiakin ajatuksia esimerkiksi piikki- ja myrkkykasvipuutarhasta tai koti-ilvesten ottamisesta.

Reviirillä

Kanssaihmiset tunnustavat omistajuutemme puutarhaan, mutta luontokappaleet eivät. Luonto ei kysy lupaa. Jos jossain on tarjolla helppoa ruokaa tai hyviä pesäpaikkoja, on selvää, että joku sen tilaisuuden käyttää, ja mieluiten heti, ennen kuin joku muu ehtii.

Lopulta kyse on reviiristä ja sen hallitsemisesta, puutarhassakin.

Reviirikiistat eivät luonnossa ole mitään pikku nahinoita. Päin vastoin, tappelut voivat olla täysin armottomia ja heikompi osapuoli saattaa päästä hengestään, ellei väistä ajoissa. Kaipa siis tarhurikin saa puolustaa omaansa?

Kyllä, ainakin kohtuudella. Kilpailu ei tosin ole tasainen, ei puolin eikä toisin. Tarhurilla on puolellaan moninainen teknologia: hän voi aidata, verkottaa, pelotella, käyttää karkotteita, loukuttaa, myrkyttää… jopa ampua. Toisaalta hänellä on vain kaksi kättä eikä silmiä selässä, eikä hänen ole mahdollista päivystää tarhassaan kellon ympäri seitsemänä päivänä viikossa.

Omasta reviirikamppailustaan kertoo amerikkalaiskirjailija Michael Pollan kirjassaan Toinen luonto. Hän kirjoittaa, kuinka hänen kaupunkilaisen luonnonystävän lempeä lähestymistapansa joutui kovalle koetukselle vihannestarhan perustamisen jälkeen, kun salaatit ja muut hävisivät tuota pikaa muihin suihin.

”On itse asiassa hämmästyttävää, miten paljon vihaa eläimen hyökkäys omaan puutarhaan voi herättää. Enhän sentään joutuisi elämään nälässä hänen ryöstelynsä vuoksi. Ei, nyt ei puhuttu pelkistä vihanneksista tai edes omasta edusta. Nyt puhuttiin voittamisesta.”

Kokeiltuaan kaikkia mahdollisia ja mahdottomiakin torjuntakeinoja hän päätyy lopulta ”liittoutumaan luonnon kanssa”. Hän liputtaa vahvasti biologisen torjunnan puolesta, joka kirjan kirjoittamisen aikaan (1991) oli suhteellisen uusi ilmiö kotipuutarhoissa.

Tunnistan kirjan kuvauksesta myös itseni, vaikka maalla kasvaneena luontosuhteeni onkin kehittynyt astetta käytännöllisemmäksi kuin Pollanin mainitsemat ”kevytmieliset, vapaamieliset asenteet maisemaa kohtaan”.

Jollen suostu siihen, että puutarhamme kasvit syödään, vaihtoehtoja on käytännössä kolme: syöjien pääsy kasveille on estettävä, ne on häädettävä muualle, tai sitten syöjät on yritettävä hävittää. Myrkkyjä en halua puutarhassa käyttää enkä omista pyssyä, mutta muuten kaikki yllä mainitsemani häätökeinot ovat käytössä – hyvin vaihtelevalla menestyksellä.

Linnunpöntössä mökkinaapurin puolella asuu viirupöllö. Pöllöjen pääravintoa ovat myyrät. Myyräntöitä katsellessani toistuvasti toivo, että pöllöt lentelisivät meidänkin puutarhassamme ja että niillä olisi ensi keväänäkin monta nälkäistä poikasta.