Perennat, nuo perinteiset ja perityt

Eräs erityinen kiinnostukseni ovat puutarhakasvien vanhat lajikkeet. En osaa sanoa, mikä niissä oiken viehättää, mutta välitön reaktioni yleensä on, että mitä vanhempi sen parempi. Tietyillä perintökasveilla on henkilökohtaista tunnearvoa, mutta yksittäisten kasvien tarinat voivat olla muutenkin kiinnostavia.

Minusta onkin hienoa, että muutamat puutarhamme perennat kasvoivat isovanhempiemme puutarhoissa jo ennen syntymääni, josta siitäkin on kuusi vuosikymmentä. Tai että mökkipihallamme kasvaa juhannusruusu, jonka kesäpaikkamme edellinen isäntä oli luvan saatuaan tuonut juurivesana Naantalin luostarin raunioilta.

Perintöperennamme ovat perinteisistä perinteisimpiä: pioneja, iiriksiä, akileijoja, ukonhattuja, vuorenkilpiä, kotkansiipiä, päivänliljoja… Vaikka kasvit eivät olekaan mitään harvinaisuuksia, historiansa vuoksi ne ovat omalla tavallaan erityisiä. Puutarhoja, joista ne ovat peräisin, ei enää ehkä ole.

Kuinka vanha on vanha?

Kauneuden sanotaan sijaitsevan katsojan silmässä – ja ehkä perinnekin on siellä? Ainakin perinnekasvin tai -lajikkeen (heirloom variety) kriteereistä näyttää olevan useita kilpailevia käsityksiä.

Erään näkemyksen mukaan perinnekasvin tittelin ansaitsee ainoastaan lajike, joka on oikeasti periytynyt. Sitä on täytynyt viljellä saman suvun tai yhteisön piirissä usean sukupolven ajan. Toinen katsantokanta tyytyy asettamaan ikärajan, joka voi olla esimerkiksi viisikymmentä tai sata vuotta.

Kolmannen koulukunnan mukaan perinteisyydelle on asetettu jokin kriittinen vuosiluku, jota ennen kasvin on jo pitänyt olla viljelyssä. Raja voi olla esimerkiksi 1900-luvun alku, tai useammin ehkä 1945, jonka jälkeen jalostus varsinkin ravintokasvien osalta kohosi teollisiin mittoihin samalla kun uusia jalostusmenetelmiä otettiin käyttöön. Ensimmäiset ns. modernit hybridit tulivat markkinoille 1951, jonka viimeistään voisi katsoa päättävän perinteisyyden aikakauden.

Ettei asia kävisi liian yksinkertaiseksi, rajana voisi Suomessa pitää myös 1960-luvun alkua, jonka jälkeen taimituonti ulkomailta, varsinkin Hollannista, alkoi kasvaa voimakkaasti ja samalla kotimaisten (pienten) taimitarhojen tuotanto yksipuolistua erikoistumisen myötä. Lisäksi on enemmän kuin todennäköistä, ettei muutos ”vanhasta” ”uuteen” ole tapahtunut yhdessä yössä.

Asettipa rajan mihin tahansa, eri käsityksiä näyttäisi yhdistävän se itsestään selvän tuntuinen seikka, että perinnelajike ei voi olla kovin uusi. Perinnekasveja tutkinut Jennifer A. Jordan muistuttaa myös, että ylipäätään koko perinteisyyden ajatus syntyy vasta sitten, kun vanhat asiat alkavat kadota uudempien tieltä. Tämä pätee yhtä lailla kasveihin kuin rakennuksiin, autoihin tai kädentaitoihinkin.

Tuulen tuomat pörriäiset

Monia perinnelajikkeita lisätään siemenistä ja siemenet ovat yleensä avopölytteisiä. Toisin sanoen luonto on hoitanut pölytyksen tarhurin siihen puuttumatta. Tämä tuottaa ja ylläpitää luontaista diversiteettiä, minkä vuoksi perinnekasvien yksilöt usein poikkeavat jonkin verran ominaisuuksistaan toisistaan.

Moninaisuus on selviytymisen kannalta useimmiten vahvuustekijä. Perimän monimuotoisuudesta voi seurata esimerkiksi kukinnan tai sadon kypsymisen jakautuminen pidemmälle ajalle. Tätä eriaikaisuutta tarhuri voi arvostustensa mukaisesti sitten pitää joko plussana tai miinuksena.

Ainoa itse kasveihin liittyvä asia, joka erottaa menneen kesän avopölytteiset siementaimet perinnelajikkeesta, näyttäisi olevan se, että jälkimmäiset ovat läpäisseet vuosikymmenten mittaisen kestävyystestin. Muuten uudet tulokkaat eivät liene kasveina sen kummempia

Sen sijaan kasvien perinteisyys on olemassa lähinnä tarhurin mielessä. Kasveihin liitetyt historialliset ja muut merkitykset ovat inhimilliseen kulttuuripiiriin kuuluvia asioita. Tarhurille voi olla tärkeää tietää, että kyseessä on ”kasvikanta Carl von Linnén puutarhasta” tai ”löytöruusu Suomenlinnasta”.

Kasvit tuskin historiasta välittävät. Niiden kannalta olennaisinta lienee, että olot ovat elinkelpoiset myös uudessa kasvupaikassa.

Etsivä löytää – jos löytää 

Vanhojen lajikkeiden löytäminen ei aina ole ihan yksinkertaista. Suuren osan puutarhamme vanhojen lajikkeiden edustajista olemme saaneet jakotaimina tai juurivesoina sukulaisilta ja tuttavapiiristä. Jakotaimet eivät useinkaan maksa mitään, mutta ehkä vaihdokkina voi antaa jotain takaisin. Mikä tärkeintä, yleensä jakotaimien mukana siirtyy tietoa niiden alkuperästä ja joskus historiaa on muistissa vuosikymmentenkin takaa.

Vanhoina pidettyjen lajikkeiden aitous ja alkuperätietojen paikkansapitävyys on tietysti oma kysymyksensä. Minulla ei toistaiseksi ole ollut mitään syytä epäillä jakotainten antajilta saamiani tietoja, vaikka ainahan ihminen voi muistaa väärin tai on voinut tapahtua jokin muu sekaannus.

Monia vanhoja puutarhalajikkeita olen hankkinut myös siemeninä mm. Maatiainen ry:stä, Hyötykasviyhdistykseltä, Turun kasvitieteellisestä puutarhasta sekä ennen Brexitin siirtymäajan päättymistä myös Plant World Seedsin verkkokaupasta (siementen tilaaminen EU:n ulkopuolelta harrastuskäyttöön ei ole ihan yksinkertaista).

Kuten asiaan – kai? – kuuluu, taimikasvatus on onnistunut vaihtelevasti.

Huomionarvoista on, että verkkokauppojen tarjonnassa on muitakin eroja kuin saatavilla olevien kasvilajien ja lajikkeiden valikoima. Siemenpussien alkuperämerkinnöistä kirjoittaa Susan Wilander blogissaan – aina ei tule ajatelleeksi, että suomalaistenkin siemenkauppojen tuotteet voivat joskus olla ulkomaista alkuperää.

Vanhoja lajikkeita voi tietysti löytää mistä päin maailmaa tahansa. Koti- tai ulkomaisuus ei sinänsä tarkoitakaan muuta kuin että suomalaisten emokasvien siemenet saattavat olla jo valmiiksi sopeutuneet täkäläisiin oloihin esimerkiksi keskieurooppalaisia paremmin.

Verkosta löytyy tietysti myös suoranaisia huijauksia. Joskus huvittelin ajatuksella tilata pussillisen sinisen pionin (sellaisia ei oikeasti ole olemassa, ei uusia eikä vanhoja) siemeniä ihan vain nähdäkseni, mitä niistä oikeasti kasvaisi, vai kasvaisiko mitään. Luovuin kuitenkin aikeesta saman tien, sillä en halua kannattaa mokomaa toimintaa eurollakaan. Pahimmassa tapauksessa olisin saattanut saada jonkin viheliäisen viruksen tai vieraslajin puutarhamme kiusaksi.

Täydennystarpeita ja heräteostoksia

Kuinka perinteinen haluaa omassa puutarhassaan olla, tai kuinka paljon koko asialla ylipäätään on väliä, on tietenkin tarhurikohtainen näkemyskysymys. Omalla kohdallani perinnevakaumuksen vankkuus ja johdonmukaisuus vaihtelee, mitä havainnollistaa seuraava tapaus juhannustorin taimipöydän äärellä.

Viime keväänä huomasin, että talven jäljiltä pionipenkkiin oli ilmestynyt harmillisia aukkoja. Jo pari kesää puutarhassamme viettäneet, aivan proosallisesti puutarhaliikkeestä ostetut ’Alba Plenat’ ja ’Rosea Plenat’ eivät keväällä olleet tehneet versoakaan.

Muutaman viikon viherrystä turhaan odoteltuani kaivoin pionit lopulta ylös. Osa juurakoista olikin jo aivan mädäntynyttä mössöä, ehkä talvimärkyyden vuoksi. Muutamat terveehkön tuntuiset juurimukulat istutin erillisiin ruukkuihin siinä toivossa, että jokin niistä vielä virkoaisi, vaikka silmuja en niissä havainnutkaan. Aika näyttää, kuinka käy.

Juhannuksen alla, pian edellä tapahtuneen jälkeen, törmäsin kesätorilla taimimyyjään, jolla oli hyvän näköisiä pikkupioneita hyvin kohtuulliseen hintaan. ’Plenoja’ hänellä ei ollut, mutta en tietenkään malttanut jättää tutkimatta tarjolla olleita lajikkeita.

Päätin, mikä kävi hyvin helposti, että nekin olisivat tarpeeksi perinteisiä pionipenkkiini. Niinpä ’Karl Rosenfield’ (1908), ’Sarah Bernhard’ (1906) ja ’Shirley Temple’ (1948) täyttävät nyt pionipenkin tyhjät kohdat.

Kadonneet lajikkeet ovat silti hankintalistalla – en aio luopua niistä näin vähällä. Kun sellaisia jossain tulee vastaan, on minun todennäköisesti yhtä helppoa päättää, että pionipenkki taitaakin kaivata pientä laajennusta…