Omajuurinen tarhuri
Olen nimennyt blogini omajuuriseksi, sillä omajuurisuus kuvaa hyvin suhdettani puutarhaan.
Millainen sitten olisi omajuurinen puutarha? Tai omajuurinen tarhuri?
Puutarhanhoidossa ”omajuurisella” tarkoitetaan konkreettisesti omilla juurillaan kasvavaa puuvartista viljely- tai koristekasvia. Omajuurisia ovat siemenistä, pistokkaista tai jakotaimista kasvatetut puutarhakasvit sekä kaikki luonnonkasvit.
Nimitystä käytetään erotuksena vartetuista kasveista, joissa jalostetun lajikkeen verso tai silmu on liitetty toiseen kasviyksilöön, ns. perusrunkoon. Onnistuneessa tapauksessa liitetty kasvinosa alkaa versoa, ja kasvaa lopulta kiinni kasvattiemoonsa.
Varttamismenetelmä on tunnettu jo antiikin aikoina, ehkä aiemminkin. Sitä käytetään muun muassa hedelmäpuiden ja monien jaloruusujen lisäämisessä, sillä jalostamalla saavutetut ominaisuudet eivät yleensä periydy siementaimille. Esimerkiksi siemenestä kasvatettu omenapuu tuottaa luultavimmin erilaisia omenoita kuin emonsa.
Toisaalta – siementaimien ominaisuuksien moninaisuus kuuluu luonnon rikkauden perustekijöihin. Erityisen selvästi tämän huomaa risteymien kohdalla, jollaisia useimmat puutarhakasvit ovat: jälkikasvu yllättää aina. Tietenkään kaikki siemenet eivät edes idä, mutta niistä, jotka menestyvät, tulee usein kestäviä kasveja, jotka luonnonkasvien tapaan kasvavat omilla juurillaan.
Omajuurinen puutarha?
Omajuurisuus puutarhassa voisi tarkoittaa kirjaimellisesti esimerkiksi sitä, että kelpuuttaisin sinne vain omajuurisia kasveja. Tai vielä tiukemmin: vain luonnonlajeja. Tai: vain kotimaisia luonnonlajeja. Vain paikallista kantaa olevia kotimaisia luonnonlajeja. Ja niin edelleen.
Vaikka tällainen puhdasoppisuus minua houkutteleekin aika ajoin, en aio tuota kutsua noudattaa. Tosiasia on, että puutarhassamme kasvaa esimerkiksi omenapuita, joiden joukossa on myös muutamia itse varttamiani, enkä aio luopua niistä. Suosin kyllä omajuurisia taimia, mutta kaikenkattavaksi puutarhadogmiksi en omajuurisuutta tässä merkityksessä halua kohottaa.
Sen sijaan ajattelen asiaa metaforisemmin. Puutarhassa on aina kyse luonnon ja kulttuurin kohtaamisesta. Vaikka puutarha koostuu elävistä kasveista ympäristöineen, puutarhaa ei voi olla ilman puutarhuria. Yhtäällä ovat tarhurin aikeet, suunnitelmat ja työpanos, toisaalla kasvien ominaisuudet ja kasvupaikan olosuhteet alituisine muutoksineen.
Puutarha on useiden erityyppisten, alkuperältään erilaisten ja muuttuvien tekijöiden summa.
Puutarha on siis eräänlainen jaloste, risteytys, ja risteytyksen ensimmäinen sukupolvi lähtee aina siemenestä. Kun siemen itää, se juurtuu ja kasvaa perimänsä ja ympäristötekijöiden ohjaamana. Se saattaa muistuttaa emokasvejaan, mutta täysin samanlaista siitä tuskin tulee. Ja jos se saa kasvaa riittävän rauhassa, se kypsyy lopulta omanlaisekseen, sellaiseksi, että se tuntuu vain yksinkertaisesti kuuluvan paikkaansa.
Sama pätee puutarhaan. Vuosien myötä puutarha vähitellen muotoutuu tarhurin toimien ja ympäristötekijöiden vaikutuksesta omanlaisekseen. Katson onnistuneeni tarhurina, kun puutarha tuntuu juurtuneen ympäristöönsä, vaikka puutarhasta tulisikin lopulta erilainen, kun alun perin olin kuvitellut.
Toinenkin aasinsilta on tarjolla: puutarhassa tarhuri ja luonto ikään kuin vartetaan toisiinsa. Vaikka liitos ei olisikaan mutkaton, vuosien saatossa saattaa käydä, että tarhuri ja hänen tarhansa kasvavat kiinni toisiinsa niin, ettei ole yhtä ilman toista. Lisäksi, esimerkiksi vartettujen ruusujen jaloverso saattaa lopulta alkaa kasvattaa omiakin juuria kyllin kauan mullassa oltuaan.
Ehkä tarhurikin pystyy samaan?
Omajuurinen tarhuri?
Puutarhanhoidon omajuurisuuden ydin on mielestäni lopulta tarhurin asenteessa: pyrkimyksessä juurtua puutarhaansa ja kulttuuriseen perimäänsä vuosi vuodelta yhä paremmin, halussa oppia ymmärtämään ja arvostamaan kasvien, paikan ja historiansa luonnetta ja ominaispiirteitä, ja tekemään niiden mukaisia käytännön ratkaisuja.
Tarhurin omajuurisuudessa ei siis ole kyse pelkästään paikkaan ja luontoon juurtumisesta. Yhtä lailla tärkeää on omien kulttuuristen juurien etsiminen ja ylläpitäminen. Nuo juuret ulottuvat omasta henkilöhistoriasta lopulta kaikkeen kokemaani ja tietämääni. Tällä en nyt tarkoita kaiken mahdollisen säilyttämistä. Sen sijaan pyrin ylläpitämään puutarhassamme arvokkaaksi kokemiamme asioita, siinä määrin kuin se kohtuudella on mahdollista.
Silloin puutarhakin, yhdessä tarhurin kanssa, voi vähitellen kypsyä itsensä näköiseksi. Tämän kaltaista omajuurisuutta etsin sekä blogissani että puutarhassa.
