Monimuotonurmikko

Pihassa kuuluu olla nurmikko ja sen tulee olla hyvin hoidettu ja leikattu.

Tämä lienee sitkeimpiä kotipuutarhaan liittyviä käsityksiä. Syvään juurtunut se on omankin tarhurinmieleni varhaisiin kerrostumiin. Ruohonleikkuu kuului 1970–80-luvuilla kesäaikaan vuoroviikoin minun ja veljeni välttämättömiin tehtäviin. Nurmikkoa myös lannoitettiin keväisin, voikukkia ja muita rikkaruohoja kaivettiin ylös ja myrkytettiinkin (!), eikä sammaltakaan olisi saanut olla.

Myöhempinä vuosina kriteerit pehmenivät. Nurmikolle pesiytyneitä lemmikkejä ja päivänkakkaroita alettiin väistellä, ja kukkatupsuja oli nurmikolla siellä täällä pitkin kesää. Voikukkiakin siedettiin, vaikka ”periaatteessa” niistä olisi pitänyt hankkiutua eroon.

Saimme yleensä pidettyä pihan varsin asianmukaisessa kunnossa, vaikka naapurimme laatuviheriö vaikuttikin olevan täydellisyydessään ylittämätön.

Lyhyt ja tasainen

Tasaisenvihreän nurmikon ihanne lienee lähtöisin 1700-luvun Englannista. Ainakin viheriö oli olennainen osa tuon ajan maisemapuutarhoja. Tuolloin nurmikko oli statuksen ja vaurauden osoitus: kartanon omistajalla oli varaa pitää huomattavaa piha-aluetta pelkällä nurmella kasvattamatta siinä mitään syötävää tai muuten hyödyllistä.

Lisäksi hänellä oli varaa palkata työväkeä pitämään nurmi lyhyenä ja siistinä (työehdot eivät varmaankaan olleet kummoiset). Työ tehtiin aamuvarhain, jotta herrasväen aamuteen aikaan kaikki oli jo kunnossa. Nurmi leikattiin viikatteella ja leikkuujäte haravoitiin tarkoin pois.

Isäntäväki ei pihanpitoon juuri osallistunut. Muutosta tapahtui, kun 1830-luvulla ensimmäiset höyrykäyttöiset ruohonleikkurit tulivat käyttöön. Nyt ruohonleikkuu saattoi sopia jopa isännän arvolle. Olihan siihen kone, mikä merkitsi edistystä – eikä sellaisiin kaikilla ollut varaa.

Velvollisuusnurmikko

Puutarhan keskiluokkaistuessa 1900-luvun mittaan pihanurmikosta tuli välttämättömyys ja kunnollisen pihanpidon symboli.

Kirjassaan Toinen luonto Michael Pollan kirjoittaa 1960-luvun alun amerikkalaisesta unelmasta. Esikaupungin toinen toistaan muistuttavien bungalowien edusta kuului olla virheettömän tasaista nurmikkoa ilman aitaa (demokraattisuuden merkki!). Samalla nurmikko ja talo muodostivat kehykset aikakauden todelliselle statussymbolille: henkilöautolle, jota pidettiin paraatipaikalla talon edessä.

Pollan kertoo isänsä inhonneen piha-askareita ja jättäneen joskus nurmikon leikkaamatta kokonaisen kuukauden ajaksi. Lopulta isä oli mielenosoituksellisesti leikannut pitkään ruohoon nimikirjaimensa. Naapurustossa tällaista kansalaistottelemattomuutta pidettiin luonnollisesti lähes rikollisena.

Sama oli laulu Suomessakin. Jokamiehen puutarhakirja (1966) opastaa lukijaansa, millainen nurmikon ”meidän aikamme puutarhassa” tulisi olla: ”Ihanteena pidetään mieluimmin ns. englantilaista nurmikenttää, joka on tasainen kuin olohuoneen lattia, raikkaan vihreä, ilman rikkakasveja, pehmeä, mutta kuitenkin tallaamista kestävä.”

Miksi nurmikkoihanteen kuului olla juuri tuollainen eikä jokin muu, sitä kirja ei kerro.

Yleensä pidin ruohonleikkuusta, ainakaan en inhonnut sitä. Kuitenkaan mitään varsinaista perustetta tuon toimen välttämättömyydelle en muista kuulleeni. Lähinnä jonkinlainen ”mitä ihmiset muuten sanovat” -ajatus leijui lausumattomana ilmassa. Ja todellakin – he saattoivat oikeasti sanoa…

Kaikki vihreä ei ole vihreää

Niin sanottu edustusnurmikko perinteisessä muodossaan ei ole kovinkaan ekologinen. Se sisältää vain muutamia nurmilajeja ja ehkä hiukan apilaa. Rikkaruohoja ei sallita, ne kitketään pois tai myrkytetään. Pahimmassa tapauksessa voidaan myrkyttää säännöllisesti, vaikka vain varmuuden vuoksi.

Lyhyeksi leikattuna nurmikko ei tarjoa juurikaan elinympäristöjä hyönteisille, ja jos niittämisen jälkeen leikkuujäte (!) haravoidaan pois, täytyy ravinnetilannetta tasapainottaa lannoittamalla. Lannoitus lisää kasvua, ja nurmea on leikattava usein. Lisäksi voidaan tarvita kalkkia, sammaleen poistoa ja mitä kaikkea. Nurmikon säilyttäminen vihreänä kesäkuumalla todennäköisesti edellyttää kastelua, varsinkin jollei nurmikkoa ole perustettu asianmukaisesti. Vedenkulutus voi olla melkoinen.

Ylläkuvatun kaltaisen nurmikon vaatima työmäärä on suuri ja monimuotoisuus vähäinen. Luonnonmukaisempien vaihtoehtojen puolesta onkin toimittu jo vuosikymmeniä, ja erilaiset luonnonkasviniityt ja -kedot ovat nykyisin suorastaan trendikkäitä. Perinteistä nurmikkoa on kutsuttu jopa vihreäksi aavikoksi ja nurmikon käyttöä pidetty mielikuvituksen puutteena.

Tietenkään asia ei ole jyrkän kaksijakoinen. On nurmikkoja ja nurmikkoja sekä loputtomasti välimuotoja. Perinteisen oloinen leikattu nurmikkokin voi aivan hyvin tulla toimeen ilman myrkkyjä ja lannoitteita. Tällöin sen lajisto myös todennäköisesti vuosien mittaan monipuolistuu. Ja jos luonnonmukaisen kedon perustaminen edellyttää esimerkiksi maapohjan uusimista, ts. liian ravinteikkaan pintamaan korvaamista laihemmalla, on silläkin oma ympäristöjälkensä.

Älä-tee-mitään-nurmikko?

Mökkipuutarhamme nurmikosta kohtalainen osa on muuttumassa kedoksi. Pihaketomme on suoraan sanoen täysi onnenkantamoinen ja luontoäidin lahjoitus. Oikeastaan ainoa asia, jonka olen sen hyväksi tehnyt, on sen niittämättä jättäminen muutamana viime kesänä.

Kesäpaikkamme edellisen isännän mukaan kaikki pihanurmi on luonnonnurmea, jota maaston pahimpien kuhmujen tasoittamisen jälkeen on vain alettu niittää. ”Yhtäkään nurmensiementä ei ole kylvetty.” Paikoin nurmikolta tosin löytyy suikeroalpia, jonka täytyy olla karkulainen jostain istutuksista. Muuten matalien kasvien joukosta löytyy poimulehtiä, maa- ja niittyhumalaa, siankärsämöä, suolaheinää, ketohanhikkia… jotka eivät ole aiemmasta niittämisestäkään juuri pelästyneet .

Paikka ja olosuhteet ovat otolliset kedon muodostumiselle. Maa on luonnostaan laihaa ja hiekkaista, multakerros hyvin ohut. Ketoalueella heinät kasvavat varsin huonosti, sen sijaan tutut kukkivat niittykasvit näyttävät menestyvän. Suolaheinät, päivänkakkarat, poimulehdet, ketoneilikat, hiirenvirnat, matarat, kissan- ja harakankellot sekä siankärsämöt värittävät kedon kesäisten tienpiennarten väriskaalaan. Myös jokin pieni tähtimö (?) on tänä kesänä liittynyt joukkoon. 

Maksimissaan pari-kolmekymmensenttinen kasvusto ei ole liian korkea. Koska varsinaiset kulkureitit on niitetty, kävelemistä kedollamme vältetään, vaikka kasvusto näyttää sietävän kohtuullista tallaamistakin. Lisäksi se säilyttää ryhtinsä myös rankkasateen jälkeen, pidempi heinä luultavimmin lakoontuisi.

Keto näyttää tulevan toimeen omillaan. Vettä se saa sen verran kuin taivas antaa, eikä lannoitusta tule satunnaisia linnunkakkoja enempää. Ainakin tähän asti tämä on näyttänyt riittävän.

Olen muutenkin luopunut nurmikon kastelemisesta. Jotta kastelulla olisi kuivana kautena mitään merkitystä, vettä tarvittaisiin aivan järjettömiä määriä. Olen päättänyt luottaa luonnonkasvien kykyyn selviytyä ja yritän pitää pään kylmänä, kun helteiden jatkuessa nurmikko alkaa nuutua ja kellastua. Toistaiseksi vihreys on palannut sateiden jälkeen, ei aina niin pian kuin toivoisin, mutta lopulta kuitenkin.

En myöskään lannoita nurmikkoa. Kedon kuuluukin olla niukkaravinteinen, ja varjoisemmilla paikoilla nurmi kasvaa varsin rehevästi muutenkin. Enkä näe mitään syytä lisätä kasvua lannoittamalla vain saadakseni leikata nurmea entistä useammin.

Niitän kedon vasta elo-syyskuun vaihteessa. Koska heinäkasvit jäävät mataliksi, kasvustossa ei juuri ole jäykkiä korsia, mikä tekee niittämisen varsin helpoksi. Niiton jälkeen haravoimme niitoksen pois, kunhan se on saanut pari päivää kuivahtaa (jos vain sää sallii), jotta siemenet varisisivat mahdollisimman tarkoin.

Kukkiva keto on kaunis – ja tarhurille helppo. Jolleivat olosuhteet olisi niin suotuisat kuin ovat, en kuitenkaan usko, että olisin ryhtynyt ketoa varta vasten perustamaan. Jos maa olisi kauttaaltaan rehevämpää, monimuotonurmikko tulisi ratkaista jollain muulla tavalla.

Toisaalla toisin

Puutarhamme laitamilla maasto muuttuu metsäiseksi, eikä siellä mistään nurmikosta oikein enää voi puhuakaan. Ympäröivä metsä on enimmäkseen mustikkapohjaista sekametsää, mutta puutarhan ja metsän välivyöhykkeellä on pari tässä yhteydessä huomion arvoista paikkaa.

Varsinaisen piha-alueen länsipuolella, vanhan kiviaidan takana avautuu niitty. Sitäkin on aikoinaan pidetty lyhyeksi niitettynä pihanurmikon tapaan, mutta ainakin pari vuosikymmentä se on saanut elää omaa elämäänsä lähestulkoon rauhassa. Tuloksena on korkeaa heinää kasvava puoliavoin niitty, jossa kukkivia kasveja jostain syystä on varsin vähän.

Muutamien isojen puiden lisäksi on joukko keskenkasvuisia, ja uusia puuntaimia nousee jatkuvasti. En halua antaa niityn pusikoitua, mutta vesakon hillitsemisen lisäksi muita hoitotoimia en ole harjoittanut.

Samaa niukan puuttumisen politiikkaa olen noudattanut myös rantaan kulkevan tien varrella. Ainoat istutetut kasvit ovat vanhat alppiruusut jostain 1980-luvulta. Niiden kukinnan jälkeen näkymää hallitsevat erilaiset vihreät; heinien sijaan maata peittävät luonnonsaniaiset ja sananjalat.

Täälläkään tarhurin ei tarvitse eikä pidäkään tehdä juuri mitään. Alppiruusut tulevat toimeen omillaan, samoin saniaiset. Noin kerran vuodessa saksin pensaista kuivat oksat ja hillitsen puunvesoja kuten niitylläkin. Teen siistimiset yleensä syksyllä tai varhain keväällä, sillä yritän olla sotkematta saniaiskasvustoa.

Luonnon ja tarhurin tasapaino

Jostain syystä olen aina pitänyt enemmän sekalajisista maatiaisnurmikoista kuin puhtaaksiviljellystä laatuviheriöstä. Jo kauan ennen kuin tiesin ekologiasta tai luonnonmukaisuudesta yhtään mitään, muistan pitäneeni sekanurmikkoa jotenkin parempana; siinä oli ”oikea tuntu”.

Ristiriitaista tai ei,mutta pidän myös leikatusta nurmikosta ja sen mukanaan tuomasta tietynlaisesta huolenpidon tunteesta. Tästä pihasta huolehditaan, sitä ei ole hylätty. Olen toki tietoinen, että tuo ”huolenpito” palvelee lähinnä inhimillisiä tarpeita: järjestyksen ja hallinnan tunnetta, muun muassa.

Koska tarhuri ei kuitenkaan ehdi kaikkialle, missä luonto tekee työtään, onnistuneessa puutarhanhoidossa on mielestäni kyse tasapainosta. Luonnon kauneus ja kaoottisuus ja tarhurin toiveet järjestyneistä aikomuksista voivat kohdata nurmikollamme siten, että kulkureitit ja oleilupaikat ovat niitettyjä, ja niissäkin niittämättä jätettyjä saarekkeita voi syntyä ja siirtyillä sen mukaan, mitä luonto keksii siellä kasvattaa.