Kun lumesta sulaa maata

Huhtikuu on muutoksen ja muuttolintujen kuukausi. Maisema muuttuu ja yhtäkkiä on lämpimämpää, äänekkäämpää, valo on avaraa ja sitä on paljon. Tulee hetki, jolloin lumet ovat sulaneet ja jäät ovat lähdössä. 

Huhtikuu näyttää sen, mitä edellisestä kesästä on jäljellä: haalean okranvärisen ruohon, talventörröttäjien jäänteet, kuivat lehdet. Huhtikuu näyttää sen, mikä on selvinnyt talvesta – ja sen, mikä ei ole: lumenkatkomat, pakkasen puremat, jäniksensyömät ja myyräntyöt. Mutta huhtikuu on myös versoamista odottavia turvonneita silmuja, lumikelloja ja muita varhaisia sipuleita. Luonnonkasveista näsiä alkaa kukkia jo ennen kuin on juuri mitään uutta vihreää.

Uutta kasvua odotellessa tarhurin mieli lähtee helposti lentoon. Hetken aikaa kaikki tuntuu olevan mahdollista: että olisi tulossa täydellinen kesä… eikä sen pidemmälle teekään mieli ajatella. Täydellinen kesä tarkoittaisi paljon aurinkoa ja sopivasti sadetta, ei kuivia kausia eikä hallaa tai loputonta sadetta, ei härmää, homeita, ruostetauteja tai kirvainvaasioita, peuroista puhumattakaan. Hyttysiäkin vain sen verran. että muistaa olevansa Suomen kesässä.

Ei tarvinne jatkaa: on selvää, että tämä on puhdasta toiveajattelua, utopiaa.

Tuolla toisaalla

Utopia-sana on peräisin 1500-luvun alkupuolella vaikuttaneen brittifilosofi-kirjailijan Thomas Moren kynästä.  Utopia (u-topos) tarkoittaa kirjaimellisesti ”ei-paikkaa”, toisin sanoen paikkaa, jota ei ole, tai jota on mahdoton saavuttaa.  Moren teos Utopia (1516) on kertomus jossain kaukana tunnetun maailman äärirajoilla sijaitsevasta kuvitteellisesta saarivaltakunnasta, jossa asiat ovat paremmin kuin omassamme. Siellä voi olla jopa täydellistä.

Kuvittelu lienee yhtä vanhaa kuin ihmiskunta, eikä More ollut kertomuksineen ensimmäinen eikä viimeinen. Purjelaivojen aikakaudella utopiat sijoitettiin usein mertentakaiseen kaukaisuuteen, ajatus paratiisimaisista ”etelämeren saarista” on tätä perua. Kun myöhempinä aikoina matkustamisesta tuli yhä helpompaa ja nopeampaa, utopiat alettiin sijoittaa kaukaiseen tulevaisuuteen tai esimerkiksi toisille planeetoille.

Taitaa olla niin, että taivaanrannan täytyy olla aina yhtä kaukana. Utopia lakkaa olemasta utopia, jos siellä voi poiketa niin kuin R-kioskilla.

Sitten kun

Antologiaan Nostalgia. Kirjoituksia kaipuusta, ikävästä ja muistista (toim. Riikka Rossi ja Katja Seutu, SKS 2007) sisältyvässä esseessään Silja Vuorikuru kirjoittaa Aino Kallaksen novellien henkilöhahmojen utopioista ja niiden murenemisesta. 1800-luvun puolivälin Viroon sijoittuvassa Kallaksen novellissa Lasnamäen valkea laiva hurmoksellisen uskonlahkon jäsenet myyvät vähäisen omaisuutensa ja kokoontuvat merenrantaan odottamaan valkeaa laivaa, jonka olisi määrä viedä heidät Luvattuun Maahan. Laivaa ei koskaan tule, ja lopulta odotukseensa pettynyt joukko hajaantuu.

Valkean laivan odottajat ajattelivat saavansa Luvatussa Maassa jatkaa talonpojan elämäänsä, kuitenkin ilman puutetta, kylmää ja ainaista raatamista. Moren Utopiassa saarivaltiota puolestaan hallitsi hyvä kuningas. Huomionarvoista on, että valtakunnassa oli kuningas, aivan kuten Moren kotimaassakin. Vuorikuru kiinnittääkin huomiota siihen, kuinka mielikuvituksellisuudestaan huolimatta utopiat harvoin ovat jotain aivan kokonaan muuta kuin tavanomainen todellisuutemme.

Useimmiten utopia onkin arkisen elämänpiirimme ideaaliversio, pohjimmiltaan tuttu maailma, josta vain kaikkinaiset vaivat ja vastukset on poistettu. Edellä kuvailemani tarhurin päiväuni täydellisestä kesästä on paraatiesimerkki juuri tästä.

Täydellinen ja mahdoton

Vaikka ajatus suuntautuu tulevaan kesään, on tällaisissa kuvitelmissa myös aina mukana toivetta paluusta johonkin menneeseen. Fantasia täydellisestä kesästä perustuu muistikuviin monien aikaisempien kesien huippuhetkistä (nostalgia onkin utopian kääntöpuoli). Niistä mieli sitten sujuvasti unohtaa kaiken hankalan sälän ja sotkun ja muut varjopuolet, ja harsii kokoon suloisen kudelman, johon hetken aikaa tekee mieli uskoa.

Jossain tulevaisuudessa, kaukana toisaalla tai menneessä kulta-ajassa sijaitsevan maailman tavoittaminen sellaisenaan on tietenkin mahdotonta. Sitä paitsi: sijoittuuko täydellinen kesä alkukesän vaaleanvihreään maisemaan, juhannuksen valoisaan heinäntuoksuiseen yöhön, heinäkuun surisevaan helleiltapäivään vai elokuunlämpimään kuutamoon, jolloin ilmassa on jo ajatus syksyä?

Oma täydellinen kesäni sisältää nämä kaikki, monen muun asia ohella, ja vieläpä jollain merkillisellä tavalla samanaikaisesti, mikä todellisessa maailmassamme ei tietenkään ole mahdollista. Ne kaikki kuuluvat jonkinlaiseen ajattomaan ajatusmaisemaan, jossa sitten mieli vaeltelee mielensä mukaan, niin kuin sillä on tapana tehdä.

Utopia on mielen rakennelma, ja ehkä sen kuuluukin olla mahdoton?

En tiedä, onko utopioista mitään hyötyä, mutta ainakin ne voivat kertoa jostakin. Utopia kertoo tietysti toiveista, ja sitä kautta asioista, jotka nykyisissä olosuhteissa vaativat muutosta. Tästä seuraava askel on kysyä, mitä olisi tehtävissä, ei joskus jossakin, vaan tässä, nyt.

Hyvät asiat – joiden halutaan säilyvän – herättävät ainakin toiveen, että niiden olemassaolo saisi jatkua. Sekään ei välttämättä tapahdu itsestään, vaan voi vaatia yhtä lailla tekemistä ja toimia.  

Luonto ei kysy lupaa

Juuri nyt tätä kirjoittaessani pitkään jatkunut lämmin ja aurinkoinen huhtikuu on taittunut koleaan matalapaineeseen, eikä räntääkään ole puuttunut. Tämäkin on kevättä. Sitä paitsi: sade tulee vähintäänkin tarpeeseen, minkä lisäksi näinä ilmastotietoisuuden aikoina ajatus loputtomasta auringonpaisteesta kuulostaa varsin pelottavalta.

Niin tai näin, alkavasta kasvukaudesta tulee lopulta kuitenkin sellainen kuin tulee, olivatpa tarhurin toiveet kuinka hartaita hyvänsä. Kun tunnustelen omaa Täydellisen Kesän utopiaani, huomaan, että lopulta onkin kyse jostain aivan muusta kuin suotuisista säätiloista, valtaisasta kukkaispaljoudesta tai suurista kurpitsoista.

Totta kai tarhuri tahtoo onnistua toimissaan – samalla täysin tietoisena siitä, että yllätyksiä tulee suuntaan jos toiseenkin. Mutta ehkä utopiassa ei ole kyse saavutuksista tai kokemuksista, joita voisi keräillä matkamuistojen tapaan. Kyse on lopulta siitä, kuinka elän ja olen kaiken sen kanssa, mitä tuleva kesä tuo tarhurille tullessaan.

Luonto on. Vuodenkierto etenee tavallaan, päivät ja hetket omanlaisinaan, muuttuvina. Silloin, kun hetkessä oleminen onnistuu, tässä-nyt, kesä voi olla ainakin tuon hetken ajan täydellinen.