Kesä kerrallaan

Talvi on alkanut ja juuri nyt vietetään vuoden pimeimpiä päiviä. Kesästä on jo kuukausia, mutta vuoden lähetessä loppuaan tekee kuitenkin mieli katsahtaa taaksepäin.

Katse kevääseen (1)

Lumien sulamisen aikaan tarhurin mieli on korkealla kuin keväinen taivas. Talven jäljiltä toiveiden tynnyri pursuilee ylitse niin tulevan kesän olosuhteiden kuin omien aikaansaannostenkin suhteen. Täydellisen kesän utopiasta ja sen mahdottomuudesta olen kirjoittanut aiemminkin.

Esseessään Utopian kuolema (1998) Mirkka Rekola liikuskelee samassa aihepiirissä. Hän kirjoittaa, että toteutuessaan utopia kuolee, toisin sanoen se lakkaa olemasta utopia. Hän kuitenkin jatkaa, kuinka utopiat ovat sitkeitä: kuolleesta utopiasta voi tulla jonkin toisen utopia. Tai siitä voi muotoutua uusi utopia meille itsellemme.

Rekola kirjoittaa, kuinka todellisuudesta puuttuu utopialle ominainen joustavuus. Koska todellisuus ei koskaan voi vastata kaikkea odottamaamme, ennen pitkää tietty pettymys voikin seurata toteutuneita toiveita. Ja juuri tässä on uuden utopian siemen: jossain toisaalla, tai myöhemmin, jonain toisena aikana, ruoho voisi sittenkin olla vielä vihreämpää…

Hänen mukaansa utopian olemassaolo kertoo siitä, että meissä asuu toisenlaisen maailman mahdollisuus.

Heti tuleekin mieleen, että juuri puutarhassa olisi toisenlaisen maailman mahdollisuus. Tai yksinkertaisesti: että puutarha on tuo toisenlainen maailma.

Toukokuussa toisaalla

Kevätkesä on mielestäni vuoden hienointa aikaa niin luonnossa kuin puutarhassakin. Opetustöissä olevalle juuri samaiset viikot ovat myös yleensä vuoden kiireisimpiä. Tuntuukin siltä, että suurista suunnitelmista ja vilpittömistä aikomuksista huolimatta toukokuussa ei ehdi juuri mitään – ja näin käy joka vuosi.

Kuluneena vuonna samaan ajankohtaan osui lisäksi viikon työmatka Japaniin. Matka sinänsä oli mieluisa kokemus ja monin tavoin hyödyllinenkin. Kuitenkin jo reilun viikon poissaolo tuohon vuodenaikaan riittää muistuttamaan, kuinka Suomen kesä etenee kerkeästi.  

Kaikesta tästä seurasi, että äkkiä kesä olikin jo pitkällä, eikä helteinen alkukesä mitenkään auttanut asiaa. Ensimmäiset pionit pudottelivat jo terälehtiään, kun olimme vasta pääsemässä mökkikauden alkuun. Tunne oli sama kuin myöhästyisi elokuvista: alku jäi nyt näkemättä ja oli vain yritettävä päästä mukaan.

Ympärillä kaiken aikaa toteutuva utopia – kesä – ja alkukevääseen unohtunut mielenmaisemani olivat pahasti epäsuhdassa keskenään.

Kesän mittainen puutarha-arki

Rekola kirjoittaa: ”Kun utopia toteutuu, se kuolee. Ja ihminen on utopiaansa köyhempi. Ja koska hän on utopiaansa köyhempi, toteutuminen ei tunnu vastaavan sitä, mitä hän uneksi. Aina on jotain vastusta, jotain utopialle vierasta siinä elämässä missä se otti toteutuakseen. Uneksiko hän huonosti, unohtiko hän jotain tärkeätä?”

Uneksija unohti arjen. Hän unohti kaikki utopian ulkopuolella olevat pienet ja isot asiat, jotka myös vaativat aikaa ja huomiota. Toisin sanoen hän unohti kaiken muun. Utopia on itseriittoinen kupla, mielikuva, jolle on mahdollista täysin omistautua kuplan sisällä ollessaan. Arki, tuo todellinen jokapäiväinen maailma, on aina kuplan ulkopuolella, ja jatkaa menoaan utopioista riippumatta.

Arki häiritsee unelmointia, se on selvää. Mutta arjella on myös kyky saada elinpiirimme hyvinkin erityiset asiat tuntumaan – arkipäiväisiltä. Puutarhassakin näin voi käydä.

Mökkipuutarhamme on monen toiveen täyttymys, mutta siitä huolimatta: kaikkeen tottuu. Kun asumme mökillä käytännössä läpi kesän, puutarhasta tulee jokapäiväinen. En tarkoita, että puutarhamme olisi jotenkin mitäänsanomaton, päinvastoin. Olen siihen monella tavoin tyytyväinen. Kuitenkin tunne ”toisenlaisen maailman mahdollisuudesta” saattaa helposti haihtua, kun tuo toisenlainen maailma onkin tässä ympärillä, aivan lähellä, koko ajan.

Rekola huomauttaakin, ettemme useinkaan tunnista utopian toteutumista. Huomamme ehkä vain utopian poissaolon.

Siksi on välillä pysähdyttävä. Pysähtyminen tarkoittaa läsnäoloa, tässä-nyt-olemista sen sijaan, että mieli askartelisi sellaisen parissa, jota ei vielä tai enää ole. Pysähtyminen auttaa huomaamaan sen mitä jo on, katsomaan tarkasti. Tavallinen, täysin totuttu, voikin tarkemmin katsellessa osoittautua hyvin erityiseksi, suorastaan ihmeelliseksi, kun oikein alkaa asiaa ajatella.

”Kannattaa muistaa utopiansa. Sillä utopialla on väri. Ja väri voi jäädä elämään vielä silloinkin kun utopia tavalla tai toisella on toteutunut.”

Harmillista kyllä, Rekola ei pohdi utopian väriulottuvuutta pidemmin. Ehkä pysähtyminen voi auttaa utopian muistamisessa, tai huomaamaan tuon ”elämään jääneen utopian värin”, mitä se kellekin sitten tarkoittakaan?

Vai onko niin, että tuo väri auttaakin utopian muistamisessa?

Nurmikko pitkä, viikonloppu lyhyt

Kesäloman jälkeen tekee mieli vielä jatkaa mökki- ja puutarhakautta. On kuitenkin siirryttävä viikonloppumoodiin, mikä tarkoittaa parin päivän visiittejä kerrallaan, menemisineen ja tulemisineen. Arkijärki hyväksyy tämän helposti, mutta jokin syvempi mielentuntemus on vielä kauan ja sitkeästi kiinni heinäkuun pitkissä iltapäivissä, jolloin huomisia riitti ja kalenteri oli vain numeroita seinällä.

Kun mökkiaikaa on vähemmän, erilaista tekemistä vaativia asioita tuntuu olevan enemmän ja enemmän. Silloin pienikin viivytys, vaikka vain sään vuoksi, tuntuu vain kasvattavan jonoa entisestään.

Alkusyksyn lämmin sää oli saanut nurmikon jatkamaan kasvuaan ja syyskuun puolessa välissä se oli jälleen leikkaamisen tarpeessa. Tuona lauantaiaamuna kuitenkin satoi kunnolla, ja pitkän märän ruohon leikkuu olisi ollut aivan toivotonta puuhaa. Niinpä oli selvää, että sekin homma siirtyisi ainakin seuraavaan viikonloppuun. Ja silloinkin saattaisi sataa…

Päivien lyheneminen alkaa syksyn mittaan tuntua, ja yhä aiemmin pimenevät illat muistuttavat vastaansanomattomasti kauden kääntymisestä lopuilleen. Tarhurille tämä on utopian toinen kuolema: mitä kaikkea pitikään kesän aikana ehtiä…  Muun muassa menneen kevään suuret sipulikukkavisiot olivat huomattavasti maltillistuneet, kun teimme puutarhan viimeisiä syystöitä lokakuun syyslomaviikolla.

Kesä sekä tuli valmiiksi että jäi kesken.

Katse kevääseen (2)

Rekolan mainitseman utopian kyvyn uusiutua tunnistan selvästi: se mikä ei tänä kesänä toteutunut, on jo ihan itsestään siirtynyt odotukseksi seuraavasta kesästä.

Tein kuitenkin pienen, mutta mielestäni tärkeän havainnon. Kesken jäämisen tunne kevenee huomattavasti, jos onnistun ajattelemaan puutarhaamme kesän kerrallaan. Eräänlaisen ajatusten konmarittamisen avulla asioiden ei tarvitse jäädä ikuisesti jonoon. Tekemättömät voi heittää pois, ainakin tältä kesältä.

Varmasti monet aikomukset heräävät ensi keväänä uudelleen henkiin, mutta voin ainakin uskotella itselleni, että ne ovat eri asia. Ne kuuluvat uuteen, ensi kesän utopiaan. Silloin niiden ei kuulukaan olla vielä tehtyinä.

Ehkä tämä on itsensä huijaamista, mutta tällä tavoin tarhurin talviuni on rauhallisempaa.